Kevät

Tulen kuoleman varjon maasta.
Tulen iltaan vaaleaan.
Näen mykkänä: vihreä huntu
on tullut ja kietonut maan.
Ja on tuulta ja tuoksua lauhaa,
ja linnunlaulua soi,
- kun omassa rinnassani
sydän kuoleva vaikeroi.

Oi ei! Tämä maa on kaunis!
Tämä on ja pysyy ja jää.
Se, mikä on iskenyt minuun,
ei voi tätä järkyttää.
Tämä heleä, kostea multa,
tämä kirkkaus loppumaton,
se ei välitä, välitä, vaikka
joku sydän murtunut on.

05/1931


Rannalla

Ihanat vaaleat pilvet
liukuvat taivaalla.
Hiljaa ja lumoavasti
laulaa ulappa.

Aaltojen hyväilystä
hiekka on väsynyt.
Tulisit aivan hiljaa,
tulisit juuri nyt -

17.3.1930


Sidottu

Sun sylissäsi usein kuuntelin
syvintä rauhaa, joka virtas minuun.
Mut yhtä usein, vangittuna sinuun
sinussa siipiäni räpytin.

Ei rakkaus voi koskaan olla vapaa.
Se yksin sidottujen aarre on.
Mut läpi rakkauden ristikon
olevan ääriin vangin silmä tapaa,

salatut aukoo se, mi kahlitsee,
ja kaikkeudeks kaartuu ahdas maja.
Se sydän, jok' on askelteni raja,
maailman sydämeksi laajenee.

27.10.1934


Odottaja

Sydämessä armo rauhan
varron mielin iloisin,
kivun hetkin lyhyin, lauhan
levon hetkin pitemmin,
miten kääntyy elämäni,
minne, askel, minut viet,
vaikka vielä silmiltäni
suljettu on kaikki tiet.

Kahden valtakunnan rajaa
tyyni laakso vartioi.
Siellä odottajan majaa
sydän harras pitää voi.
Musta kuilu yksin johtaa
maahan, jota tunne en;
jyrkän vuoren jalka kohtaa
tiellä kodin entisen.

Ohenevan hunnun maisen
tiedän tiellä molempain,
selkenevän jumalaisen
poven salaisuuden vain.
Siksi laakson vihannalla
helppo odotella on,
rakkauden siiven alla,
kypsyessä kohtalon.

28.3.1937


Väkevä kukka

Olen väkevä kukka, itänyt kuumassa maassa.
Imin mullasta voimaa unessa autuaassa,
minun teräni hehkuen kohosi aurinkoon.
Niin tuli pohjatuuli
ja repäisi kukkani irti,
niin tuli myrskytuuli
ja tempasi juureni pois.
Ilmojen pyörteissä nousin, vaivuin
vavisten, nääntyen, kauhua täynnä,
mutta en sammua voinut.
Mihin tuuli on varteni viskannut,
olen juurtunut uudelleen,
tuhat kertaa kuoleman jälkeen
olen kukkinut uudelleen!

Minun levätä missään ei anna maa,
sade varttani lyö, vilu vapisuttaa,
joka tuulen henkäyksessä
minun kukkani vaikeroi.
Mutta ajasta aikaan muuta en voi
kuin rakastaa, vain rakastaa
maan ihmeellistä multaa,
ja myrskyn ulvontaa.
Niin kesken kuolemankamppailun
näen äkkiä kirkkauteen:
säde auringon lävitseni syöksähtää
tulivirtana uudelleen,
tuhat kertaa uudelleen!
Minä en voi sammua milloinkaan.
Minä, murtunut, huudan pauhinaan:
Ole kiitetty, korkea Jumala,
joka loit tämän taistelun maan.

13.9.1931


On maa

On maa,
johonka unten jäljet katoaa.
Lähemmäs sitä askeleeni vie
jokainen tie.
Min täällä menetin, sen löydän sieltä,
mi täällä soperrusta, selvää kieltä
on maassa, missä harha hajoaa.

On siellä toivo totta, turhaa pelko,
salasta himmeimmästä kirkkain selko,
ja syvin tuska enin lohduttaa.
Kas, kyyneleet
nuo, joihin ovat kummunneet
poveni katkeruus ja raskaat surut,
on vuorilähde, josta voimaa juon.
Jos tuon
ma sinne halvan rakkauden murut,
käsiini jalokiviaarre jää,
mi kimmeltää.

Ja vainajat
säteillen siimeksessä kulkevat
- oi ikävöity, vastassani lienet.
Ma tartun käteen, jok' on kylmennyt,
nään hymyn, jonka laskin hautaan varmaan.
Syliini siellä nostan lapsen armaan,
min kasvot pienet on täällä kielletyt.

On maa,
johonka kaikki polut katoaa.
Ken siellä on, ei katso heijastusta,
mi meitä valaisee, kun tie on musta.
Hän katsoo silmiin itse Olevaa.

On Rauhan maa.

8. - 9.12.1936


Taivaan niityllä (arkistolöytö 2004)

Saima Harmaja -seura on saanut olla julkistamassa yllättävää arkistolöytöä. Runoilijan jäämistöstä on löytynyt ennen julkaisematon runo, jonka olemassaolosta edes runoilijan sisar Kirsti Toppari ei ole ollut tietoinen. "Taivaan niityllä" -niminen runo on saatu päivänvaloon lähes 70 vuotta sen kirjoittamisen jälkeen. Sen ensiesitys tapahtui Sukuseurojen Keskusliiton 25- vuotisjuhlan avaustilaisuudessa 11.2.2004. Runon lausui Hannamaija Nikander, joka esitti Saimaa Lohjan Teatterin "Tähtikeinu"-näytelmässä.


Uupunut armas, kun sua tuudin,
häipyi vierestä seinä,
häilyi hohtava pilvien uudin,
heleä taivaanheinä.

Kun sua suutelin vienoin huulin,
havasit nauruun hentoon,
pienien jalkojen hiipivän kuulin,
lehahti siipiä lentoon.

Autuas heinä päivässä häilyi
taipuen kasvojas kohti.
Kuutamo taivaan lehdissä päilyi,
kukista aurinko hohti.

12.11.1934