Surun kohdatessa

 

 

Ihminen kuolee, muisto elää.



Oi Herra, luoksein jää, jo ilta on.



Herran tie on parhain tie,

Herran polku kotiin vie.



Jeesus sanoi: Ei yksikään, joka elää

ja uskoo minuun, ikinä kuole.



Nuku tuoksuun kukkien,

nuku lauluun lintujen,

nuku nuoruusunelmiin,

nuku kevättoiveisiin.



Iltaan ehti kevään päivä,

jälkeen jäi vain surun häivä.



Sulle aukes autuaitten saari,

meille muistojen jäi kaunis kaari.



Kiitos ja siunaus hiljainen myötä

matkalle, jossa ei tuskaa ei yötä.




Ihminen ruohoa vaan

tuulessa lentävä lehti

kuihtuva kuolemaan.



Murtuu elon siteet,

kaikki häviää,

muiston kauniit kiteet

vain pysyviksi jää.



Siellä, missä nyt olet,

kukkii kaunein maa.

Siellä tuuli lempein puhaltaa.



Kaikk’ on niin hiljaa mun ympärilläin,

kaikk’ on niin hellää ja hyvää.

Kukat suuret mun aukeevat sydämessäin

ja tuoksuvat rauhaa syvää.



Nousussa päivän

laulussa sinisen linnun,

siellä on matkamme määrä.



Päivä kun nousee, niin sammuvi tähti.

Ei se ijäks’ sammu, ken elämästä lähti.

Nukkuos tähti helmassa päivän.



Nuku unta rauhaisaa.



Yksi vain on pysyvää:

Muisto, työ mi jälkees jää.



Et ole ikiunessa, et ole poissa,

olet tuhat tuulta puistikoissa,

olet valon välke aallokossa,

olet timantti hankien loistossa.

Et jättänyt meitä, et ole vaiti,

olet lintujen laulu taivaalla,

olet kuiskaus viljapellolla,

olet henkäys rakkaasi poskella.



Tuonen viita, rauhan viita,

kaukana on vaino, riita,

kaukana kavala maailma.



On vain hiljaisuutta

ja sanaton suru.



Kuolema ei ole elämän loppu,

vaan uuden ja paremman alku.


Täällä pohjantähden alla

on nyt kotomaamme,

mutta tähtein tuolla puolen

toisen kodon saamme.



On lepo jossakin,

särkymätön syvä rauha.



On maa,

johon kaikki polut katoaa,

on rauhan maa.



Niin kuin muuttolintusen tie

taivasta kohti kulku vie.



Minä olen ylösnousemus ja elämä;

Joka uskoo minuun,

elää, vaikka olisi kuollut.



Näin aukeaa portti viimeinen

valoon ja lauluun lintujen.

Kuin kynttilä on elämämme tää,

vain pieni tuuli joskus

voi liekin sammuttaa…



Jumala ei koskaan sulje ovea

aukaisematta toista.



Jumalan kämmenellä ei pelkää ihminen.

Jumalan kämmenellä ei kukaan ole turvaton.

Lepää rauhassa,

tuulen kehdossa,

tuoksussa kesäisen maan.



Purjehdus on päättynyt.

Meri huokaa rantakiviin.

Veden yllä linnun lento aamuaurinkoon.

On muuton aika.



Olen polkuni päässä, tuhansista erään -

ja niitä täynnä on maa.

On viileä ilta, eräs päivä on mennyt,

on painunut metsien taa.



Nyt olen vapaa ja mukana tuulen,

saan kulkea rajoilla ajattomuuden.

Olen kimallus tähden, olen pilven lento,

olen kasteisen aamun pisara hento.

En ole poissa, vaan luoksenne saavun

mukana jokaisen nousevan aamun,

ja jokaisen tummuvan illan myötä,

toivotan teille hyvää yötä.



Muistoista aika rakentaa

lohdutuksen.



Hetket hiljaiset jälkeesi jäivät

kullaten muistojen kirkkaimmat päivät.



Kauniit muistot eivät koskaan kuole,

eivätkä milloinkaan jätä yksin.



Jää kaunis maa, elo täällä jää,

tien yllä tähtönen hohtaa.

Ei kuolo voi olla matkan pää,

sen portti ikuiseen johtaa.



Surun kyynelten

lävitse loistavat

onnellisten muistojen

kultaiset säteet.



On lempeä levon maa,

unen kaarisilta sinne johdattaa.

Niin turvaisaa on,

Herra,

Sun rauhaas nukahtaa.



Ihminen on kuin

tuulen henkäys

hänen päivänsä

kuin pakeneva varjo.



Ei ollut lapsemme tänne luotu

maailman virtojen vietäviin,

vain taivaan lainaksi meille suotu

ja siksi muuttikin taivaisiin.



Ota syliisi, Isä Taivainen,

ota lapsemme ainokainen.

Ole hänelle hyvä ja hellä,

pidä povella lämpöisellä.



Niin lähdit enkeli kultainen,

luo taivaan omien enkelten.

Ota syliisi, Isä taivainen,

nyt lapsemme pienoinen.




Maan korvessa kulkevi lapsosen tie,

hänt’ ihana enkeli kotihin vie.



Kiitos yhteisistä päivistä lapsuuden,

kiitos vuosista jälkeen sen.

Sua kaipaan aina , veli kultainen.



Vaikene sydän, kuuntele hiljaa

on kuolema niittänyt kalleinta viljaa.



Tuonen lehto, öinen lehto!

Siell’ on hieno hietakehto,

sinnepä lapseni saatan.



Ken voi karttaa kuolon teitä,

ken voi estää kyyneleitä.

Tuoni tempaa rakkaimmankin,

riistää kaikkein kalleimmankin.



Vaan ylitse kaikkien kyynelten

tuhat muistoa meitä lohduttaa.

Ne tallessa päivien menneiden,

tuhat muistoa kultaakin kalliimpaa.



Kaipaa tuttu polku

rakkaan jalan astuntaa,

tuuli kotipuissa nyyhkii, valittaa.



Sydän lämmin ei syki enää,

vaan muistosi kaunis iäti elää.




S
uo anteeksi, Isä

kyyneleet nää,

ne rakkautta on

ja ikävää.



Oi, Herra, palkitse äidin vaivat,

niin paljon aikaan nuo kädet saivat,

vain vähän vaadit,

mutt’ paljon annoit,

luo Luojan murheesi

hiljaa kannoit.



Heittäkää hiljaa arkulle multaa,

siellä on mummu, siellä on kultaa.



Jäi ahkera työsi muistoksi meille

hyvän sydämes ohjeet elämän teille.

Sä aina muistit ja huolta kannoit,

et paljon pyytänyt vaan kaikkesi annoit.



On kotipiha tyhjä ja hiljainen

ei kuulu askelees poluilta sen.

Sinä aina autoit ja ahersit

ja paljosta huolta kannoit.

Suo kiitämme äitimme kaikesta

ja siunaamme muistoas kaunista.



Kera syksyn lehtien,

lähdit Isä kultainen.




On isän neuvot loppuneet,

hän hiljaa nukkui pois.

Näin emme olis’ tahtoneet,

on meiltä paljon pois.



Soita tuuli, kerro ikävämme,

uni kaunis anna mummollemme.



Soi kirkonkellot hiljaa

yli talvisen kirkkomaan,

sinne saatamme mammamme rakkaan

papan vierelle nukkumaan.



Oli sulla sydän niin lämmin hellä,

oli siellä paikka meille jokaiselle,

mitään et pyytänyt, kaikkesi annoit

meitä aina muistit ja huolta kannoit.

Kauniit muistot voimaa antaa,

surun raskaan hiljaa kantaa.



Vaikka puhdasta kultaa sydän ois,

se kuitenkin uupuu

ja sammuu pois.

Vain muistot ja

rakkaus jäljelle jää.



Päivänä kauniin kesäisen

hiljeni sydän kultainen.

Lähtösi vaikea kestää on

surumme suuri ja sanaton.

Lohtuna muistot rakkaat.




Ei syki enää sydän lämpöinen

on poissa rakas, läheinen.

Kuvasi kultaisen suljemme

kätköihin sydämen.



Jätit meille muiston valoisan,

niin kauniin, rakkaan ja hyvän.



Koskaan ei tiedä,

onko aikaa paljon vai vähän.

Yhtäkkiä vain huomaa,

se päättyi tähän.

Kun sammui sydän läheisen,

on aika surun hiljaisen.



Kun iäisyyden kutsu soi,

ei ihmiskäsi mitään voi.

On lähdön hetki salainen,

vain Luoja yksin tietää sen.



Ei tunne tietänsä ihminen,

elo on kuin haihtuva hetkinen.



Jokainen lähtö voi olla viimeinen,

jokainen hyvästijättö ikuinen.



Miks nyt, miks ei myöhempään,

sen luoja tietää yksinään.



Suru soittaa mielen


mustin koskettimin.



. Ihmisen elinpäivät ovat

niin kuin ruoho

kun tuuli käy hänen ylitseen

ei häntä enää ole.



Suru asuu sydämissämme

onnelliset muistot elävät mielissämme.



Usein elon vainioilla

iltakello lyö,

usein lyö se silloinkin,

kun kesken jääpi työ.



Hiljaa sulle hauta luodaan,

hiljaa sinne lasketaan,

hiljaa sitten hautakumpu

kyynelillä kastetaan.



Nopea on lento pääskysen,

nopeampi lento hetkien.

Vasta kevät on,

kun jo syksyn tuntee ihminen.



Luonto on antanut

meille lyhyen elämän,

mutta hyvin käytetyn elämän

muisto on ikuinen.



Me kuljimme yhteistä taivalta,

pienen kappaleen maista matkaa.

Sinä saavutit sataman rauhaisan,

minä yksin saan tietäni jatkaa.



Niin lyhyt oli onnemme latu,

niin kaunis kuin kaunehin satu.

Vain muistot ja rakkaus jäljellä on

ja kaipaus sammumaton.



Sydän uupunut levon sai,

valkeni ikuinen sunnuntai



Niin väsyneenä loppumatkan kuljit,

uneen rauhaisaan sä silmät suljit.

On hiljaisuus ja suru sanaton,

mutt’ tiedämme – sun hyvä olla on.



Loppui tuska, tuli rauha,

uni kaunis ikuinen.



Ei auttanut apu ihmisten

ei rakkaus, rukous läheisten.

Olit toivossa päästä viel’ kotihin kerran,

mutt’ matkasi johti luo taivahan Herran.



Soitteli tuuli jo kauan meille

surun viestiä hiljalleen,

katseli aikaa elämän Herra,

kutsui pois sairaan ja väsyneen.




Kun vielä paloivat joulun valot maan,

sinä muutit juhlaan suurempaan,

ovet aukeni kirkkaan uuden maan,

sen rannoille koskaan ei myrskyt lyö,

on poissa sairaus, tuska ja työ.



Hiljeni askel elontiellä

uuvuit kun sairaus voimasi vei.

Nukkuos rauhassa kauneinta unta

muistosi koskaan unhoitu ei.



Hyvän, iloisen ihmisen muisto,

miten mieltä se lämmittää,

miten aina sen soinnusta sieluun

sävel kirkas soimahan jää.



Aurinko laskee, jo pitenee varjot,

aika on eron ja jäähyväisten.

Poissa on ystävä kallehin…

Kari Rydman



Rakas ystävä

ei koskaan kuole.

Hän elää ajatuksissamme,

sydämissämme, muistoissamme.




Jokaisessa poisnukkuneessa ystävässä

me kadotamme osan itsestämme,

usein juuri parhaan osan.



Kun luojamme niittää kypsää viljaa

ja noutaa matkaajan väsyneen,

kun sydän lämpöinen sammuu hiljaa,

oisko aihetta muuhun kuin kiitokseen.



Ota syliis’, olen loppuun väsynyt,

ota syliis’,

en muuta pyydä nyt.

Ota hiljaa kämmenelles’ Jumala,

niin hyvä väsyneen on siihen nukkua.



Elon päivä iltaan kallistuu,

sato kypsä maahan painautuu,

taipuu täysinäinen tähkäpää,

työ ja muistot aina jälkeen jää.



Väsymys tuli kuin hiipien hiljaa

vei voimat ja unen antoi.

Se taittoi sukumme vanhinta viljaa

pois rakkaamme luokseen kantoi.



Nyt iltakello lyö ja

päättyi pitkä päivätyö.

Lepoon hyvään suloiseen,

Herra kutsui väsyneen.




Hiljaa saapui lempeä yö,

taukosi tuska, taukosi työ,

sydän uupunut levon sai,

valkeni ikuinen sunnuntai.



Hauras hellä ihmissydän

uupui mielin väsynein

antoi hyvä päivä tietä

kantoi kotiin eksyneen.



Ajan parhaan

Hyvä Paimen ties,

Pääsi lepoon

väsynyt matkamies.



Helppo on maata

päivätyön tehneen,

rauha on palkka

raatajan parhain.



Hiljeni askel, sydän uupui.

Herramme näki ja luokseen kutsui.



Siell’ kukkia täynnä on maa,

sydän väsynyt levätä saa.

Kevyt kulkea on, ei ahdista siellä

ei tuskaa tunneta taivaan tiellä.



K
un aamu saapui, niin matka päättyi

ja uneen uuvutti väsyneen.

Ei tunnu tuska, ei vaiva mainen,

on rauha sydämessä nukkuneen.



Hiljaa tarttui käsi Herran

käteen väsyneen,

hiljaa siirtyi sielu

lepoon ijäiseen.



Vei kotiin Herra jo uupuneen,

elon pitkän kulkea antoi.

Otti syliinsä vanhan ja väsyneen,

hänet rauhan rantahan kantoi.



Rannalle himmeän lahden

aurinko laskenut on.

Kutsu jo soi iltahuudon,

taakka laskettu on.



Kauniina nauhana vuosien päivät

helmenä jokainen muistoksi jäivät.

Elämän päivien ketju on kallis,

helmist’ ei yhdenkään kadota sallis.



Kun pitkän elämän elää saa

voi rauhassa uneen nukahtaa.

Kun kaikki on valmista,

tehty työ

on edessä rauhaisa yö.



Väsynyt sydän levon sai -

valkeni ikuinen sunnuntai.



Luoja kauan valmisti viljaa

vuosi vuodelta verkalleen.

Nyt enkelit kypsän lyhteen

vei elämän Herralleen.



Herra on antanut meille elämän,

Hänen kädessään on myös

lähtömme hetki.



Murtuu elon siteet,

kaikki häviää.

Muiston kauniit kiteet

vain pysyviksi jää.



Emme unohda muistoas kaunista, hyvää,

viime leposi olkoon rauhaisaa, syvää.



Täyttyi määrä päivien,

joutui päivä iltaan.

Kääntyi katse

taivaan kaarisiltaan.